Suomenkielisen laitoksen esipuhe, C. S. Lewis, Suuri avioero (Finnish preface, C. S. Lewis: The Great Divorce)

Suuri avioero

Suomenkielisen laitoksen esipuhe

Olli-Pekka Vainio

Joskus teini-ikäisenä ongin käsiini Suuren avioeron repaleisen ja irtolehtisen kappaleen Mikkelin kaupunginkirjaston varastosta. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen mystiset maisemat piirtyivät mieleeni lähtemättömästi. Vuosien varrella olen palannut kirjaan useita kertoja, ja on hienoa, että se julkaistaan nyt uudistettuna laitoksena.

Lewis kirjoitti Suuren avioeron (1945) kirjailijanuransa varhaisvaiheessa, ennen Narnioita, mutta Ransom-avaruustrilogian jälkeen, reilu kymmenisen vuotta kääntymyksestään. Erikoisessa kokeilevuudessaan se on sukua myöhäiselle teokselle Kasvoista kasvoihin. Suuri avioero, jonka alaotsikko on Uni, kertoo tarinan helvetissä asuvista sieluista, "haamuista", joille tarjoutuu mahdollisuus vierailla taivaassa. Alaotsikot toimivat usein Lewisillä eräänlaisina nuottiavaimina, jotka paljastavat kirjan genren ja auttavat lukijaa hakeutumaan oikealla taajuudelle. Nyt tarkoituksena on kiinnittää huomio siihen, että Lewis ei tässä teoksessaan esitä näkemystään eskatologiasta tai tuonpuoleisen luonteesta. Tätä hän alleviivaa vielä omassa esipuheessaan sekä itse varsinaisessa tekstissä. Kirjassaan Kärsimyksen ongelma, jonka kahdeksas luku käsittelee teoreettisemmin Suuren avioeron teemoja, Lewis muistuttaa kuinka meidän tulee varoa sekoittamasta oppia siihen kuvastoon, jota käytetään sen selittämiseen. "Uni" tarjoaa Lewisille mahdollisuuden antaa mielikuvituksensa lentää ja tätä kautta puhua tuoreella tavalla jostakin sellaisesta, mikä on meille jo tuttua ja osin virttynyttä niin, että se on jo menettänyt tehonsa. Ajatellaan vaikkapa peruskuvastoa piruista hiilihankoineen tai pulleaposkisista haaveilevista enkeleistä. Tämänkaltainen kuva ei enää saa meissä aikaan sitä vakavuutta, jonka ikuisuuden painon meissä tulisi herättää. Nyt pyrkimyksenä on tehdä tutusta outoa, jotta käytetystä voisi tulla uutta.

Suuren avioeron perusidea rakentuu varhaiskristilliselle myytille taivaan ja helvetin välisistä matkoista (refrigerium, suom. virkistäytyminen). Varhaisin maininta tästä löytyy kolmannelle vuosisadalle ajoittavasta apokryfisestä Paavalin apokalypsistä, jossa Kristus tarjoaa kadotetuille sieluille yhden yön ja yhden päivän vapautuksen helvetin piinasta aina pääsiäispäivänä. Idea jäi elämään kristillisen kansanhurskauden laitamilla, mutta kirkko ei koskaan virallisesti hyväksynyt oppia. Myöhemmin se esiintyy muun muassa Prudentius Aurelius Clemensin (348–413) runossa "Hymni lampun sytyttämiselle" sekä 1000-luvulla kirjoitetussa runossa englantilaisessa runossa The Seafarer, jossa kertoja tapaa Juudaksen, joka on päässyt lomalle helvetistä. Anglikaaniteologi Jeremy Taylor (1613–1667) käsittelee oppia eräässä tuomiosunnuntain saarnassaan. Kirjassaan Lewis viittaa nimeltä Prudentiukseen ja Tayloriin.

Lewisin oma otsikko kirjalle oli Who goes home?, mutta kustantajan pyynnöstä se muutettiin nykyiseen muotoonsa. Alkuperäinen kysymys, tai pikemminkin huuto, viittaa Westminsterin parlamentin kokouksen päättymiseen, jolloin vahtimestari ilmoittaa, että istuntosalit on tyhjennettävä. On lähdettävä pois, ettei tule lukituksi koko yöksi sisään. Näin otsikko olisi ohjannut lukijaa tarkastelemaan tarinaa valintojen näkökulmasta, joka on kirjan kantava teema.

Nykyinen otsikko on puolestaan sanaleikki, jossa tietoisesti asetutaan vastakkain William Blaken (1757-1827) aforistisen teoksen Taivaan ja Helvetin avioliitto kanssa. Blaken visiossa vastakohdat sulautuvat yhdeksi. Kuva taivaasta, sellaisena kuin Blake näki sen oman aikansa ajattelijoiden teksteissä, oli tylsä, staattinen ja iloton. Helvetti sen sijaan edusti elämänvoimaa, aitoutta ja voimakkaita tunteita. Siksi jotta taivas voi todella olla Taivas, sen tulee olla myös helvetti. Samoin tullakseen aidoksi ihmiseksi, Blaken mukaan meidän tulee syleillä koko todellisuutta hyveineen ja paheineen. Eräässä aforismissaan Blake sanoo:

…Rakkaus ja Viha ovat Ihmisen olemassaololle välttämättömät. Näistä vastakohdista viriävät ne, joita uskovaiset sanovat hyväksi ja pahaksi. Hyvä on passiivisuus, joka tottelee Järkeä. Paha on Energiasta virtaava aktiivisuus. Hyvä on Taivas. Paha on Helvetti. (Suom. Tuomas Anhava)

Lewis taas tahtoo sanoa jotakin päinvastaista: taivasta ja helvettiä ei voi koskaan yhdistää. Mustasta ei voi tehdä valkoista, koska silloin menetämme sen mitä ne ovat. Seurauksena ei ole mustan ja valkoisen intensiivisempi kokemus, vaan ankea harmaus, joka on kirjaimellisesti helvetin sävy.

Helvetti on Suuressa Avioerossa harmaa, sateinen kaupunki, joka laajenee koko ajan, koska sen asukkaat eivät halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Jo muutama minuutti samassa bussissa muiden kanssa saa aikaan tappelun. Kyseessä on rakkaudeton tila, jos rakkaudella ymmärretään ihmisen halua toisen luo. Immanuel Kantin teoksessa Ikuiseen rauhaan (1795) esiintyy samanlainen kuvaus ristiriitojen kyllästämästä maailmasta. Luonnollinen ratkaisu erimielisyyteen on siirtyä pois niiden ihmisten luota, joista ei pidä. Tämä ratkaisu kuitenkin toimii Kantin mukaan vain tiettyyn rajaan asti, koska maapallo on pyöreä ja sen rajat tulevat varsin pian vastaan. Lewisin visiossa tämä laajeneminen jatkuu ikuisesti, koska helvetissä ihmiset aina saavat kaiken sen mitä haluavat. Jos he tahtovat uuden talon, se ilmestyy heille, ja näin helvetti kasvaa. Haamujen ongelma kuitenkin on, etteivät he osaa tahtoa oikeita asioita, oikeaa rakkautta. Siksi, kuten Lewis toteaa toisaalla: "Helvetin ovet on suljettu sisältäpäin."

Niin kuin monet Lewisin teksteistä, myös Suuri Avioero keskittyy erilaisiin rakkauden kuvauksiin. Kaikki haamut kärsivät jonkinlaisesta rakkauden vääristymästä. Jokainen heistä rakastaa jotakin sinänsä hyvää asiaa, mutta väärällä tavalla eivätkä he halua mistään hinnasta päästää siitä irti vaikka tarjolla olisi jotain parempaa. Taustalla on vahvasti augustinolainen kuvaus rakkaudesta. Kaikki inhimillinen rakkaus lopulta epäonnistuu ellei se kohdistu ensin Jumalaan ja vasta sitten lähimmäiseen. Jos näin ei ole, inhimillinen rakkaus muuttuu manipulatiiviseksi ja välineellistää kohteensa. Tällöin väärän rakkauden kohteesta tulee rakastajan ilon lähde, mutta kuitenkin siten, ettei se voi koskaan saavuttaa täyttymystään. Toivotun ilon sijaan se saa kantajansa kietoutumaan yhä tiukemmin itseensä. Klassinen synnin määritelmä onkin juuri sisäänpäin kääntyneisyys (incurvatus in se).

Kymmenen matkalle lähtenyttä haamua ovat:

Iso mies, joka rakastaa oikeuksiaan.
Piispa, joka rakastaa omaa ajattelun vapauttaan.
Knallipäinen mies, joka haluaa viedä taivaasta löytämänsä omenan mukanaan takaisin helvettiin.
Hyvin pukeutunut nainen, joka rakastaa itseään.
Taiteilija, joka rakastaa mainettaan.
Mariseva nainen, joka rakastaa kykyään neuvoa toisia.
Kateellinen äiti, joka rakastaa poikaansa.
Liskomies, joka rakastaa himojaan.
Näyttelijä, joka rakastaa omaa ahdinkoaan.
Kertoja, jonka väärää rakkautta ei kerrota.

Monet Lewisin rakkauden vääristymien kuvaukset muistuttavat Sören Kierkegaardin kuvauksia ahdistuksesta ja epätoivosta. Lewis tunsi Kierkegaardin ajattelua (muutamat hänen ystävänsä Inklings –ryhmässä olivat innostuneita Kierkegaardista), mutta ei tuntenut siihen sellaisenaan suurta vetoa. Tästä huolimatta Lewis lähestyy samoja teemoja rakkauden näkökulmasta, kun Kierkegaard valitsee negatiivisen tulokulman. Molemmilla ajattelijoilla keskeinen kysymys näyttää olevan: "kuinka ihmiselämä voi epäonnistua?"

Tässäkin teoksessaan Lewis kiinnittää huomion varsin arkisiin, jopa mitättömän tuntuisiin, asioihin. Kirjassa tosin mainitaan muutamia historian suurmiehiä, mutta matkalaisten synnit ovat hyvin tavanomaisia ja harmittomanoloisia. Silti juuri monenlaisesta pienestä pahasta syntyy suuri määrä tuskaa, jolle on kuitenkin vaarallisen helppo sokeutua. Teoksen yksi tarkoitus on ohjata lukijaa itsetutkiskeluun ja ilmeisesti sen kirjoittaminen on ollut Lewisille itselleenkin hengellinen harjoitus. Kertoja, joka on siis Lewis itse, kauhistuu kirjan lopussa ymmärtäessään olevansa yksi haamuista. Valinta on siis hänelläkin vielä edessäpäin.

Kirjassa kertojan oppaana esiintyy George MacDonald (1824-1905), skotlantilainen kirjailija, runoilija ja pappi, samaan tapaan kuin Danten oppaana Jumalaisessa näytelmässä on runoilija Vergilius. MacDonald tunnetaan fantasiakirjallisuuden uranuurtajana, joka omilla teksteillään vaikutti paitsi Lewisiin myös J. R. R. Tolkieniin, Lewis Carrolliin ja Mark Twainiin. Suuren avioeron kirjoittamisen aikoihin Lewis toimitti MacDonaldin teosten kokoelman ja ilmaisi usein kuinka piti suuressa arvossa MacDonaldin teologista ajattelua.

Suuressa avioerossa näkyykin useita MacDonaldille tyypillisiä teemoja. Näistä ensimmäinen on synnistä irtautuminen ja puhdistautuminen, joka vaatii aina suurta uhrausta. Haamuista kaikki paitsi Liskomies pitävät kiinni vääristyneestä rakkaudestaan. Tuskallisen taistelun jälkeen hän antaa periksi ja vapautuu himoistaan. MacDonaldin romaanissa Lilith kerrotaan tarina, joka oli vaikuttanut Lewisiin syvästi ja joka toistuu Liskomiehen kohdalla.

"Lilith", sanoi Mara, "sinä et nukahda vaikka makaisit siinä tuhannen vuotta ellet avaa kämmentäsi ja anna takaisin sitä mikä ei sinulle kuulu."
"En pysty", hän vastasi, "Antaisin kyllä vain jos voisin, mutta olen heikko ja kuoleman varjo väijyy jo ylläni."
"Ne jatkavat väijymistään mutta ne eivät saa sinua kiedottua jos kätesi pysyy suljettuna. Voit luulla olevasi kuollut, mutta se on vain unta; voit luulla heränneesi mutta sekin on vain unta. Avaa kätesi, ja silloin todella nukahdat – ja todella heräät."
"Yritän minkä jaksan, mutta sormeni ovat kasvaneet yhteen ja kämmeneeni kiinni."
"Pyydän sinua, anna kaikkesi. Elämän tähden, kerää voimasi ja murra kahleesi!"
Prinsessa käänsi anoen katseensa Eevaan. "Näin kerran miekan miehesi kädessä," hän valitti. "Pakenin kun näin sen. Kuulin sen kantajan sanovan, että se halkaisee kahtia kaiken, mikä ei ole jakamatonta."
"Miekka on minulla," sanoi Aadam. "Enkeli antoi sen minulle, kun hän lähti portilta."
"Tuo se, Aadam, " pyysi Lilith, "ja leikkaa käteni irti, jotta voin nukahtaa."
"Hyvä on, " hän vastasi.

Samanlainen kohtaus esiintyy myös kirjassa Kaspianin matka maailman ääriin, jossa Eustace muuttuu lohikäärmeeksi ahneutensa tähden eikä kykene vapautumaan olomuodostaan ennen kuin Aslan tekee hänet vapaaksi. Myös J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -saagassa mahtisormus kietoo hiljalleen kantajansa vangikseen, muuttaa tämän persoonallisuutta ja tekee sormuksesta luopumisen lähes mahdottomaksi ilman ulkopuolista apua.

MacDonald on kuuluisa myös universalismia lähestyvästä eskatologiastaan. Hänen mukaansa helvetti on olemassa siksi, että se voi saada aikaan syntisen kääntymyksen. Sen tarkoitus ei ole rankaiseva, vaan parantava. Suuressa avioerossa Lewis omaksuu jossain määrin MacDonaldin kuvauksen, vaikka MacDonald oli optimistisempi helvetin kouluttavan vaikutuksen suhteen. Hän ajatteli, että lopulta kaikki kadotetut sielut ymmärtävät oman parhaansa ja jättävät helvetin taakseen, vaikkakin on periaatteessa mahdollista, että joku vastustaa ikuisesti. Lewisillä vain muutama ihminen edes tahtoo nousta bussiin, ja heistäkin vain yksi tahtoo lopulta muutoksen tilaansa.

Mutta kuten todettua, Suuri avioero ei ole eskatologiaa käsittelevä tutkielma, jonka tarkoitus on esittää johdonmukainen katsaus kristilliseen helvettioppiin. Kirjeissään Lewis kertoo kuinka piti ajatusta helvetistä vastenmielisempänä dogmina ja ilmaisi halunsa luopua siitä, jos vain voisi. Kuitenkin hän tunnusti, että sillä on luovuttamaton osa kristillisessä maailmankatsomuksessa eikö siitä voi luopua vaikka mieli kovasti tekisikin. Ehkä osin tästä vastenmielisyydestä nousee halu ymmärtää helvettiä ja Lewis käsitteleekin sitä useissa eri teoksissaan. Näitä eri kuvauksia yhdistää ajatus helvetistä itsevalittuna tilana, jota kuvaa parhaiten psykologinen piina, joka on seurausta henkilön yhä tiukemmasta kietoutumisesta oman kieroutuneen rakkautensa kanssa.

Pääosa Suuresta avioerosta sijoittuu kuitenkin taivaaseen, tai pikemminkin sen uloimmille laitamille. Taivas on elämää Jumalan ja toisten ihmisten yhteydessä, helvetti on elämää ilman tätä yhteyttä. Pelastetun elämä on taivasta jo maan päällä, kun taas kadotettu on tavallaan aina elänyt helvetissä. Tähän liittyy myös Lewisin kuvaus pahan perverssistä luonteesta, joka saa ihmisen rakastamaan jotakin mikä vähemmän, vähemmän kuin sitä mikä on enemmän. Tämähän on yksi klassisen helvetti-opin ongelma. Miksi kukaan tietoisesti valitsisi helvetin, jos hän vain tietäisi paremmasta? Lewisin vastaus on: koska ihminen voi kokea sen, mikä on korkeaa ja ylvästä inhottavana ja kuvottavana aivan kuin Tolkienin Klonkku ahdistuu pelkästään siitä, että hänen kätensä sidotaan haltioiden tekemällä köydellä, joka "polttaa" tai kuinka haamut lähes poikkeuksetta kauhistuvat taivaan asukkien elämää.

Nostan lopuksi esiin vielä kaksi kirjan platonistista teemaa. Siirtymä helvetistä taivaaseen on analogia Platonin kuuluisasta luolavertauksesta (Valtio, VII). Helvetin "haamut" kohtaavat taivaassa "kiinteitä olentoja" ja vasta taivaassa he huomaavat oman puutteellisen tilansa. Kuten Platonin luolan vangit, haamut kapinoivat tätä toisenlaista todellisuutta vastaan ja tarrautuvat siihen mitä ovat kokeneet luolassaan. Taivaassa kaikki on todempaa ja enemmän kuin helvetissä tai maan päällä. Ruohonkorret ovat neulanteräviä ja sadepisara voi lävistää ihon. Valo ja värit ovat kirkkaampia, hajut ja maut voimakkaampia. Sama idea toistuu Narnian viimeisessä taistelussa, jossa sankarit ovat kokeneet maallisen kuoleman ja siirtyneet Aslanin maahan. Professori selittää lapsille:

"Kuule, Peter. Kun Aslan sanoi ettet voi enää koskaan palata Narniaan, hän tarkoitti sitä Narniaa, jota ajattelit. Mutta se ei ollut oikea Narnia. Sillä oli alku ja loppu. Se oli vain varjo ja kopio todellisesta Narniasta, joka on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan. Samoin kuin oma maailmamme, Englanti ja kaikki muu, on vain varjo ja kopio jostakin sellaisesta mikä on olemassa Aslanin todellisessa maailmassa."

Platonilla hänen todellisuuskäsityksenä johti taiteen kritisointiin: se yrittää kuvata tämän maailman keinoin jotain sellaista johon se ei voi kyetä. Yrittäessään kuvata taivaallista todellisuutta se kuitenkin luo vain uusia varjoja. Lisäksi Platon huomauttaa kuinka pahaa on helpompi kuvata taiteessa kuin hyvää ja kuinka paha aina näyttää kiinnostavammalta kuin hyvyys, jonka kohtalona on usein näyttää laimealta. Tämä kritiikki on myös Blaken ajattelun taustalla hänen väittäessään, että John Miltonin Kadotetun paratiisin todellinen sankari on paholainen, vastoin Miltonin itsensä intentiota. Esipuheessa Kadotettuun paratiisiin (A Preface to Paradise Lost, 1941) Lewis kritisoi tätä Blaken tulkintaa. Suuressa avioerossa hän pyrkiikin osoittamaan kuinka paha on mahdollista kuvata vastenmielisenä ja epäkiinnostavana, ja hyvä ylevöittävänä ja puoleensavetävänä.